HISTORIA

Uloskutsutut ry ei saanut alkuaan kokouspöydässä yhdistyssääntöjä tavatessa. Sellainenkin kokous oli, mutta todellisuudessa yhdistys sai alkunsa jo paljon aiemmin ja kirja, jota silloin luettiin, oli Raamattu.

Perustajajäsenten elämää oli kohdannut katastrofi – henkinen, hengellinen ja taloudellinen. Tämän myrskyn kourissa kysyttiin monesti :”Miksi Jumala?Onko tämä nyt sitä huolenpitoa? Mitä haluat tällä sanoa?” Taloudellinen tilanne ahdisti, piti tehdä raakoja valintoja: Maitoa vai uudet sukat lapselle? Montako päivää pelkkää raparperikiisseliä jaksaa syödä putkeen?

Näiden kysymysten äärellä raamatun lupaukset huolenpidosta eivät saaneet aina vastakaikua, mutta pikkuhiljaa katsantokanta alkoi laajentua. Mitä raamattu puhuu köyhyydestä, entä rikkaudesta? Mitä raamattu puhuu köyhistä? Vastaukset olivat yllättäviä. Jumala lupasi pitää huolen, ei antaa kaikkea mitä haluan (onneksi!) ja suurinta rikkautta on Jumalan tunteminen. Jumala ei myöskään jaottele köyhiä. Kaikkia tulee auttaa, oli köyhtymisen syy mikä hyvänsä. Meitä mitataan omista asenteistamme, ei toisten asenteista.

Katseet alkoivat pikkuhiljaa kääntyä omasta navasta ympäröivään maailmaan. Olenko minä sittenkään köyhä? Entä Intian katulapset? Entä Afrikan AIDS-orvot? Entä yksinhuoltaja, joka ei tunne Jumalaa? Toivonsa menettänyt juoppo puiston penkillä? Kuka meistä on köyhin? Sekö, joka ei voi antaa enää mitään? Voinko minä?

Työ alkoi pienistä puroista, jaettiin elintarvikkeita lähiympäristöön. Sitten mukaan tuli kauppa, joka lahjoitti jo enemmän elintarvikkeita ja avun piiriin alkoi päästä enemmän ihmisiä omalta kylältä. Näihin aikoihin YLEn uutisissa haastateltiin Viron Pelastusarmeijan työntekijää, joka kertoi, että lapset syövät siellä lehtiä puista kun ei ole ruokaa. Raparperit oli syöty ja omenat eivät olleet kypsyneet vielä. Me taas tiesimme miltä raparperi maistuu neljättä päivää syötynä ja meillä oli yllin kyllin leipää omalle kylälle ja ylikin. Päätös oli salamannopea: Viedään avustusta Viroon!

Niin alkoi Viron työ ja kaikista mahdottomuuksista huolimatta (meillä ei ollut varoja eikä kuljetuskalustoa) matkoja tehtiin säännöllisesti. Yhdellä matkalla päädyttiin pakolaiskeskukseen, jolloin aukeni taas täysin uusi näkökulma yhteen nykyaikamme suurimmista ja hyljeksityimmistä kansanryhmistä: pakolaisiin. Hädän vyöryessä ylle piti jälleen kysyä itseltään: Mitä minä voin tehdä tälle? – ja tarttua siihen pieneen asiaan.

Tätä samaa esimerkkiä on seuranneet monet muutkin ja pieniä pisteitä lähimmäisen auttamiseen on syntynyt moniin paikkoihin Suomessa. Eräs pankinjohtaja sanoi kerran, että ”Jos koira ei tiedä ettei se voi kiivetä puuhun, se voi pian löytyä sieltä” Vähän samalla ajatuksella me ja monet ympärillämme ovat lähteneet työhön. Yksi ihminen voi paljon, jos ei suostu uskomaan, että muutos olisi mahdotonta.

Tällä tavalla työ menee eteenpäin. Ei strategisissa neuvottelukomiteoissa vaan siten, että Jumala avaa silmät hädälle ja me ojennamme tyhjät kätemme valmiina palvelukseen. Meillä ei ole lukkoon lyötyjä agendoja, mutta sen verran olemme ymmärtäneet, että meidän aluettamme ovat köyhät, sorretut ja syrjäytyneet kaikissa ikäluokissa, roturyhmissä ja uskontokunnissa. Heidän sydämiinsä ja elämäänsä haluamme tuoda toivon. Nykyisessä maailmantilanteessa meiltä tuskin tulee työt loppumaan.

Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille… -Jeesus-

…ja käyttäkää siihen sanoja, jos tarpeellista – Franciscus Assisilainen-